Vain kaksi kättä

On silkkaa sattumaa, mikäli et ole huomannut viime päivinä uutisointia Vain kaksi kättä -kampanjasta, joka vastustaa päiväkotien ryhmäkokojen kasvattamista. Yli 3-vuotiaita on tähän asti saanut yhtä aikuista kohti olla 7 kappaletta, uuden hallituksen oivalluksen myötä jatkossa 8. Yli 40 000 ihmistä on allekirjoittanut adressin täällä.

Yleensä esittelen blogissani kirppisaarteita, mutta nyt teen poikkeuksen ja kirjoitan työstäni. Tämä on se työ, johon tiesin haluavani jo noin 10 vuotta sitten. Olen siis lastentarhanopettaja ja tehnyt sitä työtä nyt 8 vuotta. Aina päiväkodeissa on ollut pieniä epäkohtia, joita olen hämmästellyt ja kyseenalaistanut, mutta tämän uusimman käänteen perusteluja en voi ymmärtää vaikka miten yrittäisin. On käsittämätöntä tehdä päätöksiä niiden pienten ihmisten puolesta ja kustannuksella, jotka itse eivät saa ääntään kuuluviin.

Kun joku on joskus kysynyt, miksi halusin päiväkotiin töihin, yksi vastaukseni oli se, että työhön saa vaikuttaa niin paljon itse. Omia vahvuuksia saa käyttää ja ihan hurjan hyvin pärjää ihan sillä, että on läsnä ja kiinnostunut lasten asioista. Nyt olen alkanut miettiä, kulkeeko raja kuitenkin jossakin? Pystynkö ihan todella tutustumaan kunnolla koko ajan suurenevaan joukkoon, miettimään tavoitteita jokaisen tulevalle vuodelle ja vanhempien kanssa käytävässä keskustelussa puhtaalla omatunnolla allekirjoittaa paperin ja todeta, että kyllä, näihin pyrimme todella! Mikäli subjektiivista päivähoito-oikeutta vielä rajoitetaan ja puolipäiväisten lasten osuus ryhmässä kasvaa, suunnitelmia on tehtävänä kolmisenkymmentä, ehkä enemmänkin. Puolipäiväinen lapsi on silti kokonainen. Pieni ihminen, joka toivottavasti saisi päiväkodista hyvät eväät koulutaipaleelle sekä myöhempään elämään.

Mä olen se, joka istuu hiekkalaatikon reunalla. Joku hämmästelee, että johan on helppoa rahaa. Mun työmoraaliini kuuluu nimenomaan se että lasten kanssa OLLAAN. Kun pihalla yleensä on enemmän tilaa tulla ja mennä, on paremmin aikaa istahtaa viereen ja jutella niidenkin kanssa jotka pienissä sisätiloissa kahdenkymmenen muun viipottaessa ympäriinsä eivät saa ääntään kuuluviin. Se pieni hetki hiekkalaatikolla saattaa olla ainoa 5-10-minuuttinen, mitä sen päivän aikana ehdin kyseisen lapsen kanssa viettää. Iltapäivisin haluan osata kertoa, kenen kanssa lapsi on leikkinyt ja mitä ja vaikkapa joku hauska tapaus päivän ajalta. "Hyvin on päivä mennyt" kuulostaa puolestaan omaan korvaani siltä, ettei lapsen päivästä tiedetä yksityiskohtia ja tuo on "helppo vastaus" kysymyksiin. Miten käy ryhmäkoon kasvaessa? Ehdinkö ihan todella päivän aikana kohdata jokaisen? Lapset tarvitsevat aikuista eri tavoin. Kaikki kuitenkin tarvitsevat. Eniten ääntä pitävät "koheltajat" tulevat huomioiduksi väistämättä, mutta ihan kaikki lapset nauttivat aikuisen huomiosta. On se sitten leikissä mukana olemista, viikonloppukuulumisten kertomista ja kuuntelemista, pieni hetki lautapelin äärellä tai ihan vain nopea halaus kesken siirtymätilanteen. Työstä tulee hyvä mieli kun tietää olevansa tarpeellinen.

Mutta entäpä taas kun tarvitsijoita on liikaa? Vain kaksi kättä -facebook-sivulla on asiaa hienosti kuvaavia piirustuksia ja valokuvia. Yksi lyö toista, toinen tarvii vessassa pyyhkimisapua, kolmas juoksee ympäriinsä rikkoen toisten leikkejä koska ei itse tiedä mitä tekisi, neljäs ei osaa kääntää housujaan oikein päin ja jumittuu istumaan lattialle, viides huutaa kovaan ääneen muuten vain koska hermostuu hälinästä ja metelistä ympärillään, kuudes pyytää leikkikaveriksi, seitsemännelle on tullut sormeen haava joka vaatisi laastarointia. Buddhan tyyneydellä koitat selviytyä tilanteesta toiseen ja hoet mielessäsi että "muista olla aikuinen". Tottakai tahtoisin olla pikkutyttöjen kahvikutsuilla, toki tahtoisin opetella yhdessä miten housunpuntti kääntyy, voisin ottaa yhden syliin ja miettiä niin kauan kuin tarve vaatii, mihin leikkiin seuraavaksi mentäisiin, hyödyllistä olisi myös ehtiä olla leikeissä mukana viemässä hommaa eteenpäin ettei sakki 3-vuotiaita vaeltelisi ympäri muiden leikkejä ja jättäisi omia leikkisotkuja jälkeensä. Karu totuus kuitenkin on, että ison osan lapsista on selviydyttävä monissa tilanteissa omillaan. Kun lähetän lapsia viemään välipalakärryä, on usein kyse siitä etten uskalla jättää vauhdikasta joukkoa vain yhden työntekijän valvottavaksi ja lähteä itse ryhmästä pois. Tiimityö tarkoittaa, että kaveria ei jätetä. Tiimityö on kääntöpuolelta myös sitä, että aamulla tervehditään, laitetaan väliovia kiinni ja asetutaan itse eri huoneisiin. Seuraavan kerran keskustellaan keskenämme hyvällä tuurilla aamu-ulkoilulla. Pienryhmiin jakautuminen alkaa jo heti siitä sekunnista kun aamun toinen työntekijä saapuu paikalle. Illalla soitellaan, että miten me oltiinkaan huomiselle mietitty tämä ja tämä asia. Hyväntekeväisyysminuutteja ja -tunteja on kertynyt sellainen määrä, ettei uskalla ajatellakaan. Niin, työaikana pitäisi kaikki saada selviksi, mutta on vaan päiviä ja tilanteita kun ei pysty. Eikä oma kantti anna myöten sille, että aamulla menisi työpaikalle vailla minkäänlaista visiota päivän kulusta.

Mä olen vannonut, että olen tässä työssä varmasti eläkeikään asti, koska olen nauttinut ammatista toisaalta hurjan paljon! Vielä en ole mieltäni muuttanut, mutta tulevaisuus muuttanee muotoaan. Jossain kohdin haaveilin omasta päiväkodista. Noin vuosi sitten asia tuli puheeksi muutaman kaverinkin kanssa. Viimeisen viikon uutisoinnin jälkeen ajatukset saavat entistä enemmän tuulta alleen. On niin monia asioita, mitä itse tekisin toisin ja mitä työssä arvostan. Jos olosuhteet ajetaan liian tiukoille, on vaan uskallettava lopulta hypätä pois kunnallisesta kierteestä ja lähteä sille omalle tielle. Yksityisiin päiväkoteihin on varmasti jonoa jatkossakin. Ja missä voisi säästää? Huonekalut, pelit ja lelut kirppareilta. Varainhankintaa pihakirppiksillä, mitkä lisäisivät parhaimmillaan vanhempienkin välistä yhteismeininkiä. Korjattaisiin rikkimenneitä leluja sen sijaan, että kaivetaan esiin Tevellan vihkoset uusien lelujen toivossa. Kutsuttaisiin vanhempia mukaan erilaisiin tapahtumiin, jotta he tutustuisivat toisiinsa ja lapset voisivat olla halutessaan yhdessä myös vapaa-ajalla.
_______

Ja siis esimerkiksi se yksi peli Tevellassa voi maksaa 30e. Kaksi peliä vastaakin jo lähes yhden ihmisen päivän palkkaa. Jos vaikkapa systeemi antaisi suosia kierrätystä, säästettäisiin rahaa aika monen päivän sijaisiin. Mutta säännöt on säännöt, sopimukset on sopimuksia. Ja arvokysymyksiähän nämä lopulta myös paljon on. Mun yksityisessä päiväkodissa leivottaisiin paljon itse ja kasvatettaisiin jotain pikkusyömistä. Leikkejä saisi jättää paikoilleen ja jatkaa seuraavana päivänä. Kaikkien kavereiden kanssa tulisi viettää ainakin pieni hetki, vaikka yhden pelin ajan. Tekemisessä vallitsisi kiireetön ilmapiiri ja aikuiset olisivat motivoituneita. Leivän saisi syödä vaikka samalla lounaan kanssa (wow!), ruokapöydässä olisi lupa ja suotavaakin keskustella. Ystävällisyyteen ja yhdessä tekemiseen kannustettaisiin. Ja uskon, että lähes kaiken askartelu- ym. materiaalin saisi lahjoituksina kun vain kyselee oikeilta foorumeilta. :)

Mitä enemmän tätä kirjoitan ja aktiivisesti mietin, sitä enemmän mulle tulee tunne että kunnallinen puoli ei ehkä kuitenkaan lopulta ole se mun paikka. Katsotaan nyt vuosi, ehkä muutamakin. Mulla on vain niin kovin vahva näkemys siitä, miten asioiden "pitäisi olla" ja miten haluaisin niiden olevan. Todellisuus on menossa vauhdilla eri suuntaan.

Jäädään kuulolle. Tämä asia ei jää tähän. Tämä on jotain, minkä vuoksi pitää meteliä. Lapset ansaitsevat parasta ja meidän aikuisten on syytä se heille myös antaa.